Kopolan remontointitarve yhdistettynä vähennettyihin kursseihin tuli minulle järkytyksenä. Ensireaktioni oli, että, "ei, ei missään tapauksessa". Myöhemmin tutustuin kuntokartoitus tutkimuksiin, keskustelin asiasta niin huonokuuloisten kuin rakennusalan ammattilaistenkin kanssa ja "saattohoito" alkoi.
Joskus on tapana hutkia ennen kuin tutkitaan. Niinpä halusin ottaa selvää kaikista vaihtoehdoista: säätiö, yhtiöittäminen, kulut, tulot ja muuttuva yhteiskunta. Lähes kaikkiin kysymyksiin löysin vastauksen ja mielipiteeni selventyi.
Käytäntö on osoittanut, ettei huonokuuloisen lapsen tai nuoren identiteetti ole paikkaan sidottu. Me tapaamme toisiamme vapaa-ajalla, keskustelemme arjen haasteista, luomme ihmisuhteita ja tulemme upeiksi huonokuuloisiksi missä tahansa, missä meillä on toisemme.
Mielestäni on tärkeämpää turvata yhdessä olo kuin pitää kiinni materiasta, joka tarjoaa meille ainoastaan yöpaikan.
Remontin tarve ja kokonaisuus on iso. Mutta mitä meille sen jälkeen jäisi? Majoitustila luonnon keskeltä, jonka laina on suuri ja käyttöaste on pieni. Käyttäjinä olisivat ainoastaan virkistyskäyttäjät.
Tapahtumamme "Kopolan hautajaisissa" pidimme tunnin mittaisen muistotuokion, jossa alle kolmekymmentävuotiaat huonokuuloiset kertoivat tarinoita Kopolasta. Muistelmissa toistuivat samat asiat; elinikäiset ystävät, kommellukset ja kotiin viemiseksi pystyssä oleva pää. Ei sanaakaan rakennuksista tai järvimaisemasta.
Ne ovat toisarvoisia, meille riittää toisemme :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti